Ahmin viime viikolla Suzanne Collinsin Nälkäpelin. Harvoin kirja valvottaa mua puoli kahteen asti yöllä, varsinkin kun seuraavana aamuna pitää nousta puoli seitsemältä. Twilight-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer on suositellut kyseistä kirjaa kertomalla, ettei pysytyt laskea kirjaa kädestään edes ruokapöydässä vaan luki sitä salaa pöydänkulman alta. Kerrankin suositus piti paikkansa. Tykkäsin todella paljon. En ole fantasian suurkuluttaja (vampyyrikirjallisuus tästä poislukien), mutta tässä yksi helmi ehdottomasti. Idea ei ole uusi vaan kirjassa pyörii asioita, joita on käsitelty mm. Orwellin Vuonna 1984, kasarileffa Running man ja vaikutteita varmasti tullut myös antiikin gladiaattoreista. 16-vuotiaan Katnissin selviytyimistaistelu vie täysin mukanaan ja viimeisen sivun luettuani huomasin jo täyttäväni Adlibriksen ostoskoria vielä suomentamattomalla jatko-osalla. Nälkäpeli-sarjaa kuuluu kolme kirjaa, joista jokainen muodostaa oman tarinansa. Toinen osa tiettävästi ilmestyy suomennettuna ensi keväänä. Mutta mähän sitä en malta odottaa. :) Ainoa asia, joka häiritsi oli Katnissin totaalinen sokeus rakastumiselle. Sillä todellisuudessa nekin ihmiset, jotka ovat kärsineet sodissa, keskitysleireillä, nälästä, köyhyydestä yms. potevat sydänsuruja, miettivät huomasiko se suloinen poika minua ja tarkoittiko hän tosissaan sitä mitä sanoin. Mutta jännityksellä odotan miten tilanne kehittyy.

Mutta nyt, koska torstai-ilta humahti Prodigyn keikalla (olihan muuten varsinasta mättöä, tykkäsin isolla sydämellä), jäi Harper's Islandin jakso näkemättä. Se asia täytyy korjata pikimmiten. Otanpa siis asennon ukkoni kainalosta ja katson kuka kuoli tällä kertaa.