Tuttavani isä kuoli tänään. Elämänkiertokulkua, sitähän se on. Jäin miettimään asiaa, koska tuttavani odottaa vaimonsa kanssa perheenlisäystä tammikuussa tulevaksi. Yllättävän usein asia on juuri näin, että jonkun poistuessa vanhemmasta sukupolvesta uutta nuorta syntyy samaan perhepiiriin. Oma mummini on jo pidemmän aikaa ollut huonokuntoinen ja muutamaan otteeseen ollaan oltu jo varmoja siitä, että viimeisen kerran mummi sairaalaan lähtee. Aina muori kuitenkin takaisin kotiin tulee. On vaan ihailtava kuinka sitkeä tapaus mummi onkaan.

Olen jo vuosia sitten, ennen kun yritin lasta, ennen kun olin naimisissa jopa ennen kun olin edes tavannut aviomiestäni, tietoinen tästä kiertokulusta ja jo silloin ajattelin, että kävisiköhän niin, että kun mummista aika jättää, on mulla lapsi ajankohtainen. Nyt vuosia myöhemmin, kahden ja puolen vuoden raskausyrittämisen jälkeen, tuo ajatus tuntuu hieman likaiselta. En missään nimessä toivo mummilleni kuolemaan, mutta entäs jos elämä meneekin niin kuin ajatteli. Voinko tuntea syyllisyyttä? Keskustelin äitini kanssa asiasta (mummi on äitini äiti) ja vaikka olen aina ollut äidilleni hyvin avoin ja heittänyt hänen päälleen jos minkälaista tekstiä, tämän asian pohtiminen tuntui todella epämiellyttävälle. Äiti kuitenkin ymmärsi ja kertoi pohtineensa joskus samaa. Hänkin kokenut ja nähnyt saman kiertokulun elämänsä aikana työnsä puolesta ja ihan omassa elämässään. Esimerkiksi mä olen syntynyt vain muutama päivä isoisäni kuoleman jälkeen.

Onneksi posti kantoi kasan muita maailmoja, joihin voi kadota kun alkaa liiaksi ahdistamaan ja synkistelemään. Mies huokasi, kun levitin olohuoneen pöydälle Nälkäpelin jatko-osan suomentamattoman version Catching Firen, Cassanda Claren City of Ashesin ja City of Glassin, jotka ovat jatkoa jo suomennetulle Luukaupungille. Lisäksi Bookavenuelta tuli Muumien kietova maailma -kirja. Tulee kirjaähky ja ahdistus siitä, ettei ehdi lukea kaikkea niin nopeasti kun tahtoisi! Nyt herkuttelen Joanne Harrisin Pienellä Suklaapuodilla. Seuraavaksi marssin varmasti ostamaan kyseisen elokuvan, koska a) Johnny Depp on jumala ja b) olen nähnyt filkan monta kertaa, mutten kertaakaan alusta asti.

Ainiin! Piti vielä taivastella Harper's Islandia! Miksi, oi miksi Jimmy? Viime jakso oli muutenkin aika pettymys, kun meno alkoi olla kuin Scream-leffoista. En oikein koskaan ole tajunnut tuota, että veret ja suolet seinälle olisi jotenkin kauhua. Ja hei, jos murhamies tulee sisälle, niin onhan se fiksuinta jättää kaveri tappelemaan keittöveitsen kanssa, kun itse pakenee haulikon kanssa pois ja ampua vasta vessassa ovea. Jep. Pitää se nyt sinnikkäästi katsoa loppuun asti ja toivoa, että Jimmy-murhaaja olisi vain käsikirjoittajien hämäysliike.